Nukkumattia kolkkaamassa: unikoulukokemuksia vuoden ikäisen kanssa

Yritin olla kaukaa viisas (ja läheltä hyvän näköinen), kun en ennen lapsen syntymääkään suureen ääneen huudellut miten "meidän lapsi ei kyllä tule äidin ja isän sängyssä nukkumaan", vaikka itsekseni niin ajattelinkin. Toki imetysaikana vauva oli vieressä usein varsinkin, kun tapanani oli nukahdella vauva kainalossa, mutta sen jälkeen en ole nähnyt siihen mitään hyvää syytä.

Imetyksen loputtua n 7 kk iässä pidimme pojalle ensimmäisen "unikoulun". Tässä tarkoituksena oli yösyömisestä vieroittaminen. Se toimikin mahtavasti ja nopeasti. Tarjosimme pojalle vain vettä pullosta öisin (iltaisin puuroa meni jo niin hyvin, että tiesin ettei poika nälkäänsä herää). Parin yön jälkeen vauva huomasi, että maitoa ei ole tarjolla aka turha herätä.

Tätä autuutta kesti enemmän tai vähemmän viime syksyn ajan. Erinäiset flunssat ja muut epäsäännöllisyydet rikkoivat välillä harmoniaa, mutta pääsääntöisesti tuo elämäni Airam nukkui ihan hyvin. Päiväunien jättäminen yhteen vielä helpotti nukuttamisurakkaa entisestään. Helppo lapsi? Ei, vaan valikoiva muisti. Todellisuudessa tämä päiviemme ilo (öiden kauhu) nukahti kyllä hyvin, mutta heräsi muutaman kerran yössä huutamaan tuttia ja loppujen lopuksi 4-5 aikoihin aamuyöstä vaati päästä viereen nukkumaan. Ja mehän otimme.

Tuo edellä kuvattu järjestely on toiminut perheessämme useamman kuukauden ja toiminut ihan hyvin. Itse jopa olen vähän salaa nauttinut aamuyöt kainalossa tuhisevasta kuolaavasta pikku paketista. Mutta kun kokoa on tullut kuukausien kuluessa lisää ja unet ilmeisesti muuttuneet vauhdikkaammiksi, on järjestelykin alkanut muuttua hankalammaksi. Liian monet uniset, mutta silti yllättävän napakat, potkut kylkeen ja nyrkit silmään saivat meidät jälleen harkitsemaan unikoulua.

Surffailin MML:n sivuille etsimään tietoa unikouluista ja päädyimme soveltamaan Tassu-unikoulua. Nukahtaminen illalla ei meillä vieläkään ollut ongelma vaan tämä aamuyön herääminen ja viereen pyytäminen. Ensimmäiset kaksi yötä oli äidin näkökulmasta kamalia, kun poika ei millään olisi halunnut jäädä omaan sänkyynsä aamuyön herätyksen jälkeen. Onneksi tätä "koulutusta" ei tarvinnut toteuttaa yksin vaan taaaperon päättäväisempi isä pysyi lujana ja sai huutavan lapsen molempina öinä rauhoittumaan sänkyynsä ja nukahtamaan sinne. Kuten kappaleen alussa kirjoitin, nimenomaan "sovelsimme" Tassu-unikoulua. Ohjeissahan lukee, että lapsi ei saa nukahtaa paijaukseen, mutta aamuyön hämärinä tunteina mikä tahansa nukahtaminen mikä ei tapahtunut kainalossa tuntui hyvältä idealta. Annoimme lapsen siis nukahtaa käsi kyljellä nuo ensimmäiset yöt. EDIT: unikoulun varsinaisen toteuttajan mukaan "tassuttelu" oli enemmänkin paikallaan pitelyä kuin silitystä, mutta ilman kainaloa kuitenkin selvittiin. Olenkin aina ihmetellyt, että millainen vauva oikeasti lakkaa itkemästä pelkällä silityksellä.

Meillä tämä toimi. Joka yö nukahtaminen on ollut hieman helpompaa ja noin viikon jälkeen aamuyölläkään ei ole enää vaadittu viereen jäämistä ja silittelyä vaan pelkkä tutin etsiminen on riittänyt. Yöheräämisistä ei olla täysin päästy eroon (paitsi minä, joka olen sikeäunisempi), vaan 1-2 kertaa yössä isä käy edelleen viemässä  tutin suuhun, mutta ero aiempaan on huima.

Sanoisin siis, että kannatti. Kaikki kolme nukkuvat paremmin tämän unikoulun jälkeen. Itkevää lasta on ikävä kuunnella, mutta toisaalta noiden parin yön sydäntä särkevien itkujen jälkeen pojankin yöitkut ovat jääneet lähes kokonaan pois.

Vauvakuumelääke

Lähipiiriin on tulossa vauvoja. Ja vauvakuume on tämän ikäisillä valitettavasti pahuksen tarttuvaa. Joten lähdetäänkö matkalle muistojen polkua pitkin raskaus- ja pikkuvauva-aikaan. Jos olet raskaana, lopeta lukeminen tähän. Teksti on tarkoituksella negatiivinen vauvakuumelääke. Kirjoitan sitten joskus toiste niistä hyvistä puolista.

Se alkuraskauden pahoinvointi, joka ei tiennyt, että sen pitäisi olla vain aamupahoinvointia. Pahoinvointi, joka kesti kuvotuksena työpäivän, jatkoi kuolettavalla väsymyksellä iltapäivän huipentuen vilunväristyksien tahdittamaan iltaan. Sitä minulla ei ole ikävä.

Se viiltävä pistos alavatsassa, kun yritit kiirehtiä aamulla junalle. Se joka sai sinut hidastamaan tahtia niin, että rollaattorit vilahtivat ohi niin, ettet ehtinyt Eslaa sanoa. Sitäkään ei ole ikävä.

Se puolimakaava istuma-asento, jossa viihdyit monta viikkoa synnytyksen jälkeen tasapainoillen vuoroin vasemmalla, vuoroin oikealla kankulla muiden istuessa. Sitä ei todellakaan ole ikävä.

Se ajatus illalla monen viikon ajan synnytyksen jälkeen, kun mietit mitä järkeä on edes yrittää nukahtaa, kun kohta kuitenkin taas herätään. Se miten suosikkiajastasi, nukkumaan menemisestä, vietiin ilo pois. En ikävöi sitäkään.

Josko näillä kuume laskisi? Kerrohan kommentteihin mikä on sinun inhokkisi samalta ajalta.

Etäisovanhemman työvälineet osa 1

Asuuko mummo 1000 kilometrin päässä? Olisiko silti mukavaa, että lapset ei unohda miltä mummo näyttää ja kuulostaa? Ei hätää, teknologia pelastaa!

Isovanhempia löytyy tällä hetkellä laidasta laitaan. Osa on joutunut tai saanut (näkökulmasta riippuen) tutustua tietokoneisiin töidensä kautta, osa on vältellyt kaikkea digitaalista kuin ruttoa.

Pankkipalveluita saa kokoajan suurenevaa maksua vastaan vielä joistain konttoreistakin, mutta trendi tuntuu olevan pakottaa  ohjata myös vanhuksia käyttämään enemmän palveluita netin kautta. Itseni kaltaiselle käyttäjälle tämä on pelkästään positiivinen asia. Mitä enemmän eri palveluita käytetään netin kautta, sitä enemmän nämä palveluitaan netin kautta tuottavat organisaatiot joutuvat panostamaan käyttöliittymään ja sujuvuuteen.

Meinasin eksyä aiheesta, palataan kuitenkin näihin isovanhempiin. Vielä löytyy tällaisia henkilöitä, jotka eivät käytä internetiä lainkaan. Otin henkilökohtaiseksi missiokseni käännyttää yhden tällaisen henkilön. Kutsutaan häntä vaikka mummaksi. Mumma ei ole eläissään käyttänyt tietokonetta. Teknologiset taidot rajoittuu tekstiviestin kirjoittamiseen, mutta siihenkin ilman välimerkkejä. Käännytyksen (jossa käytettiin härkisti hyväksi kaukana asuvaa yksivuotiasta tähtisilmää) tuloksena sain mumman ostamaan itselleen tabletin. Tänään onkin sitten harjoiteltu Skype-puheluita huoneen toiselta puoleta toiselle puolelle. Hurjana tavoitteena on, että nämä puhelut saataisiin toimimaan myöhemmin myös hieman pidemmällä välimatkalla.

Jos samanlainen käännytys on ajankohtainen, tässä oman kokemuksen kautta hankittu vinkkilista:

1. Anna teknologiavastaisen henkilön kuvitella, että tablettiin/tietokoneeseen tms. tutustuminen on hänen oma ideansa herättämällä mielenkiinto salaa. Meillä tämä toimi niin, että soittelin mummolassa skype-puheluita sukulaisille ja mumma kävi vain vieressä katsomassa.
2. Aloita mahdollisimman yksinkertaisilla tehtävillä, että onnistumisen tunteita tulee. Me päätimme hommata tabletin, jolloin esim. tietokoneella normaalisti tehtävää käynnistystä ei tarvinnut opetella lainkaan.
3. Opettele yksi asia kerrallaan. Jos ihminen ei ole koskaan edes kirjoittanut tietokoneella, pelkästään näppäimistön opettelu, välilyönnin löytäminen ja isojen kirjainten etsiminen käy työstä.
4. Kirjoittele paljon ohjeita ylös. 

Palaan ruudun ääreen kertomaan myöhemmin miten ensimmäiset Skype-puhelut todellisuudessa sitten toimivat.

Olen yksivuotias - olen hurmaava

Olen yksivuotias ja minä:

• rakastan kiipeilyä. Toistaiseksi olen valloittanut jo mount Sofan (0,7 m merenpinnan yläpuolella), mount jalkapallin (0,4 m merenpinnan yläpuolella) ja mount liukumäen (1,4 m merenpinnan yläpuolella). Jonain päivänä opettelen ehkä myös laskeutumaan itse alas.
• tykkään antaa pusuja. Mitä märempi sen parempi. Ja mitä isommalla suu on pusua annettaessa, sitä parempi. Näin ainakin olen päätellyt äitin reaktioista.
• ilmoitan kakan tulosta jälkikäteen tekemällä tuoksuvia ohiajoja äitin vierestä. Jos asia ei tällä mene perille, annan pitkän halin ja vain odotan asiani huomioimista.

  

  Mulla on sulle lahja... Kurkkaa vaippaan jos uskallat.

• tykkään laittaa pottaan istuessani mm. leluja, tutteja, äitin sukkia sekä omia käsiä
• en pidä sukista jalassa. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi vangita ja piilottaa minun söpöt pulskat jalkateräni ja varpaani. Sukat suussa sen sijaan maistuvat hyvältä.
• rakastan astianpesukonetta ja pyykinpesukonetta. Tai oikeastaan kaikkea missä on nappuloita ja valoja. Ne on mun juttu.
• tykkään syödä juttuja. Lempiruokiani ovat kasviskeitto, näkkäri, sukat, pannukakut, hiekka, banaani, junan seinä, mannapuuro, perunamuusi ja kivet.
• pidän vessassa käyntejä sosiaalisina tapahtumina. Niin omiani, kuin äitin ja isänkin.

Mistäs sinä tykkäät?

Testissä Surface pro 3 - kotikäyttäjän tiukka analyysi puolen tunnin testin perusteella

Sain käsiini Microsofin Surface pro 3 tabletin ja koska uusi "lelu" käsiin osui, niin pitihän sitä testata. Olin lähtökohtaisesti hieman skeptinen Windows-tablettia kohtaan, koska en ole missään vaiheessa tottunut käyttämään Windows kasia, vaikka pöytäkoneeltani sellainen löytyy. Uskoin kuitenkin, että käyttöliittymä toimii paremmin kosketusnäytöllä ja tässä olin oikeassa.

Siirtyminen sivuilta toisille nettiselailussa toimii jopa intuitiivisesti pyyhkäisemällä ja valikkoja löytyy alta pyyhkäisemällä tai sivulta pyyhkäisemällä eri eleillä. Nämä eleet tosin eivät löytyneet intuitiolla vaan ensin puhtaasti vahingossa ja sen jälkeen tabletin omistajalta kysymisen jälkeen sain selityksen mistä mitäkin löytyy.

Vastaava laite, tosin oma testikappaleeni on tyylikkään musta (ja näytöllä tilastojen sijaan mammablogeja)

Otin tabletin sohvaselailuun syliini ja ihailin miten nopeasti sivut latautuvat ja miten sujuvasti kaikki muutenkin toimii. Muutaman blogin luettuani nostin kuitenkin käteni eri asentoon ja huomasin ranteeni olevan kipeytynyt tabletin kannattelusta. 800 gramman 12 tuumainen vehje (heh, kuulostiko tämä pervolta vain omasta mielestäni) vaikuttaa omaan makuun liian isolta surffailutabletilta.

Seuraavaksi kokeilin kiinnittää tablettiin näppäimistön. Kiinnitys kävi erittäin näppärästi, koska tabletti ohjautui oikealle kohdalle näppäimistöä magneetin avulla. Näppäimistöstä minulla ei ole oikeastaan mitään pahaa sanottavaa.

Puolen tunnin kokeilun jälkeen sanoisin, että seuraavaksi työkoneekseni voisin hyvinkin haluta vastaavanlaisen vempeleen. Näppäimistön ansiosta kone palvelee kuin paraskin läppäri, mutta on kuitenkin peruslenovoja kevyempi. Sohvasurffailua taidan kuitenkin jatkaa omalla ipad minilläni.

Entä jos maanantai tuleekin vasta torstaina?

Kaikki viikot eivät mene niin kuin voisi kuvitella. Maanantai on nimestään huolimatta aurinkoinen ja huoleton ja totuus lävähtää vasten kasvoja vasta torstaina. Heräät kello viisi tyynnyttelemään huutavaa taaperoa, joka ei ymmärrä miksi äiti ja isi haluaa pitää unikoulua, kun niiden viereen oli niin kiva kömpiä yleensä aina aamuyöstä. Totta puhuen itsekin ihmettelet samaa niinä aamuyön tunteina, kun helmpompaa olisi vain nostaa tuo kahdentoista kilon tuhiseva pakkaus kainaloon ja jatkaa unia.

Saat kuitenkin pikku palosireenin takaisin untenmaille omassa sängyssään ja pääset itsekin ummistamaan silmäsi uudelleen. Kymmenen minuutin virkistävien unien jälkeen kello soi, käyt suihkussa, puet vaatteet ja herätät tämän juuri nukuttamasi lapsosen potalle ja pukemaan.

Juna-asemalla katselet jonkun repimää ruusua asfaltilla kadehtien, kun se saa vain maata. Eilinen 13 tunnin työpäivä painaa niin jaloissa, kuin silmissä.

Olenko se vain minä vai tuleeko muillekin tästä mieleen pieleen mennyt rakkaustarina?

Veikeä (ja ilmeisesti ei minkäänlaisesta aamuväsymyksestä kärsivä) taapero huomaa äitinsä väsymyksen ja näyttää uuden taitonsa, silmän iskemisen, junassa. Tai pitäisi ehkä sanoa silmien iskemisen. Nuoriherra vinkkaa silmiään niin äidille kuin vieressä matkustavalle tuntemattomalle nuorelle naiselle kikattaen ääneen perään. Siinä onkin ääni mitä harvoin kuulee aamun lähijunissa. Pistää hymyilyttämään itse kutakin.

Päätän junasta jäätyäni, että tästä päivästä tulee vielä parempi aamun vastutuksesta huolimatta ja koukkaan ennen päiväkotia kaupan kautta.

Minähän sanoin, että tämä ei ole fitness-blogi ;)

Kofeiinin ja sokerihumalan voimin tästäkin selvitään.

Miksi mutsi digitalisoitui blogiin?

Päätin perustaa blogin. Olen päättänyt niin aiemminkin, mutta aiemmin innostus on yleensä loppunut lyhyeen. Olen kuitenkin piilo-optimisti (vaikka mottoni onkin "pessimisti ei pety") ja kokeilen uudelleen.

Miksi sitten uskon, että tällä kertaa asiat ovat toisin ja into kirjoittamiseen jatkuu? Koska tällä kertaa blogin kirjoitus ei ole vain päähänpisto vaan pitkään palloteltu ajatus. Ja kirjoitanpa vielä ylös, että voin myöhemmin itse tarkistaa mitä varten ja mista aiheista haluan kirjoittaa:

• mutsiudesta ja työelämästä ja niiden yhdistämisestä
• ikuisesta rakkaudesta liikuntaan sen eri muodoissa 
• digitalisaatiosta, erilaisista teknisistä härpäkkeistä ja siitä miten ne vaikuttavat tavallisten pulliaisten elämään

Tämä ei tule olemaan teknologiablogi. En ole insinööri. Tarkastelen digitalisaatiota, erilaisia appeja ja nettipalveluita nimenomaan kuluttajalasit nokalla. Eikä tämä ole myöskään tyylipuhdas mammablogi, koska en halua ottaa lapsistani kuvia nettiin. En edes facebookiin omaan profiiliini. Jos joku haluaa nähdä lapseni, hän joutuu käydä vierailemassa kotonani. Eikä tästä tule fitnessblogia, koska en kehtaa ottaa salilla selfieitä enkä osaa ottaa peilin kautta belfieitä.

Kuva kertonee enemmän kuin tuhat sanaa. Läppärilaukusta löytyi tutti. Odotan edelleen, että pölypallot näppäimistön välistä digitalisoituisi itsekseen.

Itse olen yksivuotiaan hurmuripojan äiti, hieman vanhemman hurmuri"pojan" vaimo ja hurmaavien ystävien ympäröimä kaveri. Ajauduin ICT-alalle työskentelemään mielenkiinnosta ja vahingossa ja nyt yritän luovia työelämän ja kotielämän välillä haaveillen edullisesta omakotitalosta isolla tontilla Helsingin keskustassa sekä urasta ulkomailla suomalaisella työehtosopimuksella. Haaveilulla ja realismilla ei tarvitse olla mitään yhteistä.

Liitythän rohkeasti lukijajoukkoon ja kommentoi ahkerasti, niin minäkin muistan kirjoitella ahkerasti!