Kaikki viikot eivät mene niin kuin voisi kuvitella. Maanantai on nimestään huolimatta aurinkoinen ja huoleton ja totuus lävähtää vasten kasvoja vasta torstaina. Heräät kello viisi tyynnyttelemään huutavaa taaperoa, joka ei ymmärrä miksi äiti ja isi haluaa pitää unikoulua, kun niiden viereen oli niin kiva kömpiä yleensä aina aamuyöstä. Totta puhuen itsekin ihmettelet samaa niinä aamuyön tunteina, kun helmpompaa olisi vain nostaa tuo kahdentoista kilon tuhiseva pakkaus kainaloon ja jatkaa unia.
Saat kuitenkin pikku palosireenin takaisin untenmaille omassa sängyssään ja pääset itsekin ummistamaan silmäsi uudelleen. Kymmenen minuutin virkistävien unien jälkeen kello soi, käyt suihkussa, puet vaatteet ja herätät tämän juuri nukuttamasi lapsosen potalle ja pukemaan.
Juna-asemalla katselet jonkun repimää ruusua asfaltilla kadehtien, kun se saa vain maata. Eilinen 13 tunnin työpäivä painaa niin jaloissa, kuin silmissä.
 |
| Olenko se vain minä vai tuleeko muillekin tästä mieleen pieleen mennyt rakkaustarina? |
Veikeä (ja ilmeisesti ei minkäänlaisesta aamuväsymyksestä kärsivä) taapero huomaa äitinsä väsymyksen ja näyttää uuden taitonsa, silmän iskemisen, junassa. Tai pitäisi ehkä sanoa silmien iskemisen. Nuoriherra vinkkaa silmiään niin äidille kuin vieressä matkustavalle tuntemattomalle nuorelle naiselle kikattaen ääneen perään. Siinä onkin ääni mitä harvoin kuulee aamun lähijunissa. Pistää hymyilyttämään itse kutakin.
Päätän junasta jäätyäni, että tästä päivästä tulee vielä parempi aamun vastutuksesta huolimatta ja koukkaan ennen päiväkotia kaupan kautta.
 |
| Minähän sanoin, että tämä ei ole fitness-blogi ;) |
Kofeiinin ja sokerihumalan voimin tästäkin selvitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti